18.6.2006 Malesia - Hat-Yai - Surat Than - Samui

Malesian rautateiden junat eivät ole mitään Pendolinoja, raiteiden pauke kuului sisälle selkeästi kuin olisin vieressä seissyt, juna heilui puolelta toiselle ja nyki edestakaisin. Hytin ilmastointia sai säädettyä, mutta käytännössä asentoja oli kaksi: pakastus ja happi-loppuu. Lisäksi Elinaa kiusasisvat ikkunalaudalla kirmailleet torakat, joita oli ainakin kolme yksilöä.

Kaikesta tästää johtuen uni oli parhaimmillaankin katkonaista, ja lopulta, noin aamukuuden aikaan, päätimme luopua edes yrittämästä, ja keskityimme joko lukemiseen tai maisemien katseluun.

Seitsemän maissa juna pysähtyi pitkäksi aikaa jollekin asemalle, ja hetken paikallaolon jälkeen vaunusta katosivat valot. Laiturilta kuului jotain epäselviä kuulutuksia ja noin puolen tunnin seisoskelun jälkeen juna tärähti rajusti. Hetken kuluttua valota palsivat. Kului vielä muutama tovi, ja nyt juna lähti liikkeelle - tulosuuntaan.

Matkasimme tunnin verran ohittaen pysähtymättä asemia, joiden kohdalla olimme aiemmin pysähdelleet ja mieleen alkoi jo nousta karmea epäilys, josko juna olikin palaamassa takaisin Kuala Lumpuriin, ja aseman kuulutukset olivat käskeneet vaihtamaan toiseen junaan.

Junan jatkaessa kuitenkin eteenpäin ja auringon noustua kunnolla päättelimme varjojen suunnan perusteella matkaavamme kohti pohjoista, kuten tarkoitus olikin. Lopulta Elina alkoi nähdä sellaisia asemien nimiä, joihin oli matkaa suunnitellessaan törmännyt. Hupia tässä vaiheessa alkoi tuottaa erittäin kehnosti englantia puhuneen kondyktoorin "leidiis än tsheltemän" -kuulutukset, jotka aina päättyivät ainakin selväksi tulleeseen aseman nimen hokemiseen: kaksi kertaa malesiankielellä, sitten kaksi kertaa englanniksi. "Stesen Alor Setar, stesen Alor Setar. Alor Setar Station, Alor Setar Station!" Erityisen hupaisaa oli se, että stesen ja station lausuttiin aivan samalla tavalla.

Lopulta pääsimme Pedang Besarin rajanylityspaikalle, jota lähestyttäessä kondyktoori kävi koputtamassa ovelle ja kertomassa, että raja lähestyy. Pakkasimme siis kimpsumme ja kampsumm ja hyvästelimme hyttimme sekä sen vakiasukkaat, jotka olivat valoisaan aikaan piiloutuneet seinänrakoihin. Tuttavuutemme oli lyhyt mutta antoisa.

***

Rajanylityspaikalla selvisi lopulta vastaus erääseen mysteeriin. Singaporesta lähtiessämme nimittäin kuljimme passintarkastuksen läpi ja saimme passeihin Singaporesta poistumisleimat, mutta meiltä ei kerätty pois Malesian maahantulokortteja, eikä niitä leimattu. Maahantulokortit oli pelkästään skannattu järjestelmään ja itse kortit kerättiin vasta maasta poistuessamme. Samalla saimme leimat passeihin, jotta voimme todistaa oikeasti käyneemme Malesiassakin.

Thaimaan puolelle siirryttyämme saimmekin sitten leimat passeihin saman tien ja maahantulokorteista toinen osa ("Henkilö poistuu kuningaskunnasta") naitettiin passiin kiinni. Thaikkusetä ei edes vilkaissut kuka minkäkin passin ojentaa, joten olisimme varmaan voineet livahtaa Elinan kanssa Thaimaahan toistemme papereilla. Ihan vain luihuillaksemme hiukan.

Passintarkastuksen jälkeen siirryimme tavaroinemme asemalaiturin puolelle. Juna seisoi vielä paikallaan, mutta meitä ei päästetty sisään. Pian juna lähtikin peruuttamaan tulosuuntaan, koska kaikkia vaunuja ei ollut tarkoituskaan viedä Thaimaan puolelle. Hikoilimme taas yhden puoli tuntia odotellessamme junan paluuta, ja lopulta se kolisuttelikin kohdallemme radikaalisti lyhentyneenä: kuudesta matkaan lähteneestä vaunusta päätepysäkille Hat Yaihin pääsisi vain kaksi.

Nousimme siis vielä junaan, ja kun veturi hetken päästä kolahti pommin pehmeydellä paikalleen, pääsimme aloittamaan viimeisen junataipaleen tällä erää.

***

Tunnin matkaamisen jälkeen löysimme itsemme Hat Yaista, jossa malesialaisjunalle ei ollut paikkaa laiturin vieressä. Jouduimme laskeutumaan raiteille, jossa paikalliset herrasmiehet olivat ojentamassa auttavaa kättään. Tarjous ei ollut täysin pyyteetön, sillä tämä laupiassamarialaisjengi roudasi meidät yksin tein lähinnä asemaa sijaitsevalle matkanjärjestäjälle, jossa meille alettiin myydä minibussi- ja lauttakyytiä Surat Thanin ja Don Sakin kautta Samuille.

Tässä rikoimme kahta tärkeää nyrkkisääntöä:

1. Älä seuraa sisäänheittäjiä minnekään, he yrittävät todennäköisesti kusettaa sinua

2. Älä astu sisään ensimmäiseen liikkeeseen asemalta (tai laivalta, tai lentokentältä) päästyäsi, siellä yritetään todennäköisesti kusettaa sinua.

Seurasimme siis sisäänheittäjiä heti aseman kulmalla sijaitsevaan toimipisteeseen, jossa oli kyllä hienoja kuvia hienoista busseista, ja jossa saimme ihan oikean kuitin 900 bahtin maksusta koko matkasta Samuille asti.

Pikkubussin piti tulla viiden minuutin päästä, ja kanssamme odotteli joku japanialaispariskunta. Lopulta paikalle kurvasi - ei minibussi, vaan - tummanvihreä mersu vuosimallia kivi. Satavuotias thaikkusetä, joka ei ilmeisesti osannut edes niitä kolmea tärkeintä palvelualalla toimivan thaimaalaisen englanninkielistä fraasia ("Yes", "Yes yes" ja "I understand"), nosteli laukkumme autonperään ja oli jo nostamassa japanilaistenkin laukkuja, kun japsityttö pillastui ja alkoi vetää puihin. Kun kysyin palveluntarjoajalta, mikä on ongelma, hän vastasi vain "Minibus, five minutes".

Lopulta japanilaiset jäivät matkasta, mutta me rohkeat (lue: tyhmät) suomalaiset istuimme mersuun, joka kuljetti meitä jonnekin ennaltatuntemattomaan paikkaan. Onneksi muistin, että etelä-Thaimaassa oli puukotettu vuosi sitten suomalaisturisti.

Varmuustoimena piilotin yhden luottokortin perstaskuun ja otimme molemmat puhelimet valmiusasentoon. Lisäksi räpsäisin kuvan mersumiehestä, jos vaikka tarvitsisimme jotain todistusaineistoa tai tuntomerkkejä, kun kaikki tavaramme varastettaisiin ja meidän jätettäisiin jonnekin syrjäkujalle rahattomana ja passittomana.

Mersu kuitenkin kuljetti meidät jonkin enemmän matkanjärjestäjää muistuttavan liikkeen eteen, ja muutaman länsimaisen naaman (vaikakin ainakin yhden yhtä huolestuneen näköisen) näkeminen antoi hieman turvallisuudentunnetta.

Lopulta paikalle saapuikin minibussi, jonka mitättömästä tavaratilasta meidän laukkumme veivät noin 80%. Paskempi säkä muiden kannalta. Ahtauduimme bussinperälle jonkun brittipojan kanssa, joka kertoi matkan varrella olleensa neljä kuukautta Australiassa töissä ja nyt kotimatkalla ajatteli vierailla Samuin naapurisaarella Koh Phanganilla. Eteemme taas istahti kymmenen vuotta Phanganilla asunut brittimies ja hänen pellavapäinen poikans. Oli hauska kuunnella, kuinka mies opetti thaimaalaisia käyttäytymissääntöjä pojalleen, jonka pitäisi osata nämä säännöt, koska oli itse thai. Noin nelivuotias vekara oli syntynyt Phanganilla, uima-altaassa täyden kuun aikaan.

Tämä vanhempi brittimies toi jotenkin mieleen raja-asemalla näkemäni kyltin, jossa varoiteltiin maahantulijoita hallituksen antamasta asetuksesta. Asetuksen mukaan kuningaskunnassa on laitonta kulkea "hippimäisen" näköisenä, esimerkiksi epäsiisti pitkä tukka, asuun sopimattomat silkkihousut tai puupohjaiset sandaalit voidaan tulkita hippimäiseksi, ja turisti voidaan niiden takia karkoittaa.

Isällä ja pojalla ei ollut kenkiä lainkaan.

***

Bussimatka oli pitkä ja epämukava, mutta noin viiden tunnin matkaamisen jälkeen armeliaasti ohi. Paikallisbritti poikineen jäi bussista Surat Thanin satamassa ja ennen ulosastumistaan kertoi satamassa olevan matkatoimistoja, joilta voi ostaa bussi- ja lauttaliput Samuille vielä samaksi illaksi. Olisi kannattanut kuunnella häntä ja jäädä bussista jo satamassa, mutta sekä Elina ja minä että brittipoika jatkoimme samalla kyydillä vielä muutaman minuutin taas uuteen matkatoimistoon.

Jäimme kaikki kolme johonkin aution näköiseen huoneeseen, jossa lisäksemme oli thaityttö, jonka englannin kielen sanavarasto tuntui olevan "Yes" ja "Just a moment"; suomeksi nämä molemmat olivat samanmerkityksisiä: "en ymmärrä mokelluksestasi sanaakaan".

Hetken päästä paikalle pyyhälsi lihava naispygmi, joka hoiteli ensin köyhän opiskelijapojan satamaan, halvalle yölaivalle kohti Phangania. Sitten hän myi meille 1560 bahtilla bussikuljetuksen Don Sakiin (jonka luulimme jo maksaneemme) ja sieltä kuljetuksen Samuille (josta luulimme myös jo maksaneemme). Hintaero selittyi sillä, että meidät kuljetettaisiin lautalle omalla minibussilla, koska muulla kyydillä ei enää ehtisi tunnin kuluttua lähtevään pikalaivaan. Lisäksi tämän express-lautan lippu oli luonnollisesti kalliimpi.

Koska olimme olleet samoissa vaatteissa yli kolmekymmentä tuntia ja koska olimme matkustaneet yli vuorokauden, ei ylimääräinen hinta tuntunut yhtä pahalta ajatukselta kuin yö laivassa. Niinpä maksoimme lisämaksut pahemmin mutisematta ja jäimme odottamaan vain tätä meitä kahta varten järjestettyä minibussia.

Bussi saapuikin ja lähti heti liikkeelle. Pysähtyäkseen kahden korttelin päässä toisen matkatoimiston eteen. Siellä bussi ahtautui täyteen väkeä, joten se siitä "pelkästään meille kahdelle järjestetystä" minibussista. Onneksi emme ahtautuneet taas peräpenkille, se ilo oli varattu neljälle japanilaiselle, jotka joutuivat survomaan itsensä muutenkin ahtaille kolmelle paikalle.

Pääsimme satamaan reilun kolmen vartin ajon jälkeen, jolloin viimeisen lautan lähtöön oli aikaa vielä puoli tuntia. Bussinkuljettaja kävi ostamassa 80 bahtin hintaiset liput lautalle, jonka kyytiin pääsimme lopulta nousemaan.

Maksoimme siis matkasta puolentoistatuhatta bahtia ylihintaa. Tämän kokemuksen perusteella tein uuden Thaimaa-lisäyksen nyrkkisääntökokoelmaan:

3. Thaikku yrittää aina kusettaa tyhmää farangia. Ja englanninkielentaitoinen thaikku kusettaa englanniksi.

***

Kaiken koohottamisen jälkeen olimme onnellisesti Samuin-lautalla. Koska Samuilla on vähemmän hyviä ilmastoituja takseja ja enemmän thaityylisiä lavatakseja, ajattelin tilata kuljetuksen hotellilta, koska se olisi ainakin varma keino päästä perille. Soitin siis hotelliin, josta luvattiin tilata taksi hakemaan meitä.

Satamassa olikin taksi, jonka kuljettaja tuli heti meitä vastaan ja kysyi, minne olimme menossa. Kun sanoin, että First Bungalowiin, kuski näytti heti niin tietäväiseltä, että ajattelimme tämän olevan meitä vastaan lähetetyn auton. Tosin kuljettaja kysyi matkalla pariinkin otteeseen, onko meillä varaus. Olisi ilmeisesti mieluummin vienyt johonkin "parempaan" paikkaan.

Hotellilla huomasimme, että tähän mennessä vaihdetut bahtit eivät riittäneet taksin maksamiseen, joten Elinan kirjatessa meitä sisään hotelliin, kävin itse vaihtamassa lisää euroja bahteiksi. Silminnähden närkästynyt respatyttö mutisi samaan aikaan Elinalle, että meille lähetetty kuski oli odottanut kyltin kanssa turhaan satamassa.

Kun väärinkäsitys oli saatu selvitettyä ja inha taksisuhari saatu hoidettua pois maisemaa pilaamasta, pääsimme nauttimaan täysin rinnoin thaimaalaisesta ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta parhaimmillaan. Respassa oli kolme ihmistä toivottamassa hymyillen meitä tervetulleiksi ja kun paperityöt oli hoidettu, laukkupoika saatteli meidät bungalowillemme, osoittaen matkalla ravintolan paikan ja esitellen huoneen ilmastoinnin ja kuistivalot.

Mökki ja huone näyttivät pimeässä ihan siisteiltä, paratiisimaisista näkymistä pääsimme nauttimaan vasta päivän valjettua. Nyt kuitenkin pesimme matkan pölyt pois ja painuimme vällyjen väliin. Ja nukuimme kellon ympäri.