16.6.2004 Viides hääpäivä

Tänään matkustamme Singaporesta Kuala Lumpuriin. Lentoja tällä välillä kulkee jatkuvsti, mutta huomattavasti edullisempi kulkuväline on juna. Malesian rautatiet on yllättävän moderni laitos: liput matkalle saattoi ostaa suoraan Internetistä, eikä ostettua lippua tarvitse erikseen käydä lunastamassa mistään, vaan sen voi tulostaa itse omalla printterillä.

Heräsimme aikaisin, vähän kuuden jälkeen, jotta ehtisimme ajoissa asemalle. Suihkun ja pakkaamisen jälkeen ehdimme taksiin jo vähän ennen seitsemää ja taksimatka asemalle kesti vain reilun vartin.

Asemarakennus oli nuhjuinen ja hikinen, onhan se käytännössä Malesiaa, ei Singaporea. Ihmisiä oli jo kerääntynyt laiturille avautuvan portin eteen ja me liityimme joukkoon. Elina kävi hakemassa parit maahantulokaavakkeet, joita täyttelimme odotellessa. Lopulta portti avattiin, ja pääsimme passintarkastukseen. Tämän jälkeen kävelimme tullin läpi ja nousimme junaan.

Tätä kirjoittaessani istun rähjäisessä vaunussa, jossa seuranani on sekalainen joukko kiinalaisia, intialaisia, ählämeitä, jokunen japanilainen sekä muu turisti, ja nainen jonka kanssa olen ollut naimisissa pian viisi täyttä vuotta.

***

Viimeinen pysähdys Singaporen puolella tehtiin Woodlandin asemalla, jossa käytiin leimauttamassa passit maastapoistumisen kunniaksi. Sitten odotettiin hetken aikaa, että pääsisimme takaisin junaan.

Rajan ylittämisen huomasi heti: radanvarret ovat täynnä kaikenlaista jätettä, ja pilvenpiirtäjien sijaan asumukset ovatkin enemmän mallia slummihökkeli.

Seuraava pysäkki: Kuala Lumpur.

***

17.6.2004, Express Langkawi

Olimme viiden tähden hotellillamme noin kello puoli viideltä, koska juna oli yli tunnin myöhässä. Illan aikana emme jaksaneet tehdä juuri mitään, sen verran liikahdimme, että kävimme kiertämässä hotellin takana sijainneen puiston ja syömässä viereisessä ostoskeskuksessa.

Nukkumaan menimme noin kello yhdeksän, ja itse en ole havainnut sen jälkeen mitään, ennenkuin Elina avasi huoneen verhot aamulla puoli yhdeksän aikaan.

Mandarin Oriental ei vakuta miltään tyypilliseltä reppumatkailijan hotellilta; pääovilla seisoo kaksi univormupukuista herraa, jotka avaavat ovet, kun joku kulkee sisään tai ulos. Heti ovien ulkopuolella joku porter servicen pojista tulee tarraamaan laukkuihin, jotka sitten kuljetetaan huoneisiin. Lisäksi ulkona on taksinkutsuja ja limusiininjärjestäjä. Vastaanottotiskin takana on aina vähintään neljä ihmistä, joten koskaan ei joudu odottamaan. Lisäksi conciergellä on oma tiski vieressä.

Huoneet ovat todella ylellisiä, sänky oli valtava, kylpyhuoneessa oli sekä kylpy että erillinen suihku, WC-pönttö on piilotettu omaan alkoviinsa. Marmorisen pesualtaan ja vastapäisen kylpyammeen päällä seinillä on valtavat peilit, joista voi varmistaa olevansa huolitellun näköinen ennen siirtymistä runsaalle aamiaiselle.

***

Singaporen tavoin myös Kuala Lumpur on shoppailijan paratiisi. Ostoskeskuksia on joka puolella, hotellimme vieressäkin oli yksi: maailman korkeimpien kaksoistornien, Menaras Petronasin yhteyteen rakennettu Kuala Lumpur City Center. KLCC:stä löytyy kaikkea haute couturesta halpavaatteisiin ja haute cuisinesta McDonald'siin. Petronas-tornien väliin on rakennettu konserttisali Kuala Lumpurin filharmoonikoille, ja arkisempaa viihdettä tarjoilee KLCC:n kolmannen kerroksen elokuvateatteri.

Petronas-tornien väliin viritetylle sillalle, Sky Bridgelle, pääsee joka päivä 1200 onnellista. Lippuja jaetaan ilmaiseksi klo 9:30 alkaen, etukäteisvarauksia ei oteta vastaan. Itse ehdimme paikalle kymmenen kieppeissä, ja hetken mielijohteesta kävimme hakemassa liput. Meidän ei tarvinnut kuin sanoa, mistä päin maailmaa olimme, ja saimme liput, joita sillä hetkellä jaettiin klo 14:30 hissiin. Koska yleisövierailut loppuvat klo 18:00, laskimme, että jälkeemme lippuja jäi ehkä jotain neljäsataa.

Sitten lähdimme kävelemään Kuala Lumpurin toista korkeaa maamerkkiä, Menara Kuala Lumpuria kohti.

***

Kuala Lumpur ei ole jalankulkijaystävällinen kaupunki. Kadut ovat vilkkaita ja koko päivän aikana taisimme nähdä yhden tai kaksi liikennevalosuojatietä. Hotellilta saamamme kartta ei ollut juurikaan avuksi, kun yritimme suunnistaa kohti kaukana siintävää tornia. Pari kertaa eksyimme umpikujan, ja kun lopulta pääsimme tornia saartavan puiston reunalle, huomasimme, ettei puistoa reunustavien jyrkkien rinteiden kiipeämiseksi ole edes rakennettu rappusia. Päätimme siis luopua sillä erää leikistä, mutta onneksi satuimme juuri tuolloin seisomaan kaupungin halki kulkevan monorail-radan pysäkin juurella.

Ensin yritin tiedustella, paljonko maksaisi sightseeing-lippu, jolla pääsisi radan päästä päähän ja takaisin. Idea oli kuitenkin ilmeisen vallankumouksellinen, sillä hymyilevä myyjäpoika ei osannut sanoa muuta kuin että lippu on yksisuuntainen. Ostin siis kaksi lippua pääteasemalle KL Sentraliin, eli keskusrautatieasemalle.

Matkan aikan havaitsimme, että Kuala Lumpur ei ole järin kaunis kaupunki, siinä yhdistyy Bangkokin rähjäisyys, Singaporen kaupallisuus ja islaminuskoisten miesten ylemmyydentunne länsimaisia - etenkin naisia - kohtaan.

Hiukan ennen päätepysäkkiä Elina bongasi kivan ostoskeskuksen, jossa ajattelimme poiketa paluumatkalla.

***

Päätepysäkillä muistimme yhtäkkiä, että unohdimme edellisenä iltana kaupunkiin saavuttuamme kysyä, josko junassa Thaimaan suuntaan olisi paremman luokan makuupaikkoja kuin ne, jotka meillä nyt oli varattuna. Netin kautta saimme näet ostettua paikat vain sellaiseen vaunuun, jossa makuupaikat ovat pitkin seiniä yhdessä tilassa, mutta epäilimme, että tarjolla voisi olla muitakin.

Epäily osui oikeaan: parempiakin paikkoja on, mutta ei koko matkalle Hat Yaihin asti. Voisimme ostaa 2plus-luokan paikat, mutta ainoastaan rajalle, missä täytyisi vaihtaa 2-luokan istumapaikoille. Olimme heti valmiit vaihtamaan, mutta tietenkään netistä ostetut liput eivät olleet mukanamme. Tiskin takana istunut huivipää ei luvannut varata meille hyttiä, joten Elina ja minä päätimme yksin tein kiitää hotellille hakemaan lippumme ja takaisin ostamaan parempia paikkoja.

Julkinen liikenne tuntui toimivan: metrolla pääsi hotellin viereen KLCC:n asemalle vähän reilussa viidessä minuutissa. Hotellilla päätimme luovuttaa huoneemme pois saman tien, vaikka olisimme saaneet pitää sen kolmeen asti. Emme kuitenkaan jaksaneet rehata edestakaisin, joten kuittasimme hotellilaskun ja jätimme matkalaukut laukkupojan hellään huomaan. Hyvä palvelu näkyi taas tässäkin, sillä olimme tuskin päässeet laukkujemme kanssa hissistä ulos, kun poitsu oli tarjoamassa apua laukkujen ja taksintilaamisen kanssa.

Laukut jäivät siis hotellille odottamaan, kun kiisimme kohti metroa ja rautatieasemaa. Perille päästessämme kuulimme, että jäljellä oli enää yksi parempi hytti, joten otimme sen heti ja maksoimme erotuksen, lähes viisitoista euroa. Uusien lippujen onnellisina omistajina totesimme meillä olevan vielä noin puolitoista tuntia ennen vierailua Petronasilla. Päätimme lähteä lähimpään ostoskeskukseen shoppailemaan.

***

Monorail kuljetti meidät aikaisemmin bongaamamme Times Squaren ostoskeskukseen, joka sijaitsi suurimman ostoskeskuskeskittymän reunamilla. Ehkä tästä syystä Times Square ei ollut tulvillaan ihmisiä ja osa liiketiloistakin oli tyhjillään. Vaatekauppojen lisäksi löysimme myös kamarakaupan, jossa myyjällä oli aikaa norkoilla kaupan ulkopuolella heittämässä väkeä (eli meidät) sisään.

Tässä vaiheessa kello alkoi jo tikittää siihen malliin, että alkoi olla kiire torneille, jos mielimme päästä ihailemaan vuorollamme maisemia. Silti myyjäsetä yritti epätoivon vimmalla tehdä kauppaa edes jostain Ixuksesta, mutta vaikka tarjous oli hänen mielestään parempi kuin mitä se voisi olla missään muualla koko maailmassa, emme aikoneet ostaa mitään kysymättä ensin appiukolta, jolle kameraa olimme katselemassa. Lisäksi myyjä oli vähän turhan tyrkyttävä, mikä ei ole koskaan hyvä taktiikka Elinan kanssa.

***

Kello oli jo kymmentä yli kaksi lähtiessämme Time Squarelta ja saamissamme lipuissa kehotettiin olemaan paikalla viittätoista minuuttia ennen lippuun merkittyä ajankohtaa, sillä vierailijoille tehdään turvatarkastus. Hypimme metrosta toiseen ja lopulta pääsimme juosten porteille klo 14:28. Tässä vaiheessa Elinaa ketutti jo railakkaasti, koska hän olisi niin mielellään päässyt tutustumaan torneihin. Mutta kun saavuimme sisäänkäynnille, meille ojennettiinn avainnauhoihin kiinnitetyt siniset lätkät ja meidät ohjattiinn auditorioon, jossa pyöri tornien rakentamisesta kertova videopätkä.

Kun olimme katselleet videota hetken aikaa, kuului kaiuttimista kuulutus, joka kutsui punalappuiset vierailijat hissille. Sinisten lätkiemme merkitys alkoi siis avautua, varsinkin kun hiukan viereemme istui vihreälappuinen pariskunta hiukan meidän jälkeemme. Eikä mene aikaakaan, kun siniset vierailijat kutsuttiin hissiin.

Noin kolmekymmentä vierasta, hissinkuljettajakaapupää ja kaksi opasta sulkeutuivat ahtaaseen koppiin, joka alkoi nousta 41. kerrokseen yhden kerroksen sekuntivauhtia. Perillä opas paljasti joitain faktoja - kuten että elokuvaa Entrapment kuvattiin täällä - ja sanoi sitten meillä olevan noin kymmenen minuuttia aikaa ihastella maisemia.

Minullahan on melkoinen korkeanpaikankammo, eikä tilannetta juurikaan helpottanut se, että silta tuntui huojuvan. Eikä pelkästään tuntunut, vaan se huojui oikeasti. Koko kiinnitysmekanismi on suunniteltu antamaan hiukan periksi tuulelle. Ylikivaa!

Korkeisiin paikkoihin kuitenkin tottuu, ja vaikka Kuala Lumpur ei olekaan mikään Pariisi (eikä Petronas Tower mikään Eiffel-torni), sai näköalapaikalta räpsittyä muutaman kuvan.

Täytyy ihan nostaa hattua Petronasin johdolle, joka on päättänyt, että kaksikerroksisesta sillasta alempi kerros on turistien käytettävissä, ja vieläpä ilmaiseksi. Kävijärajoituskin on ymmärrettävä, sillä kyseessä on kuitenkin öljy-yhtiön pääkonttori, ja rakennuksella on siten tärkeämpikin tehtävä kuin toimia turistien viihdykkeenä. Ilmeisesti tornin huipulle ei pääse, jos ei ole John Petronasin henkilökohtainen ystävä.

Mutta kun seuraavan kerran autoilen Malesiassa ja bensamittari alkaa näyttää tyhjää, lupaan tankata Petronasin asemalla. Sauberia en kuitenkaan lupaa alkaa kannattaa.

***

Kun näkymät oli katsastettu, oli aika palata akuutimpien asioiden, eli shoppailun pariin. Koska meillä oli aikaa enää muutama tunti, päätimme keskittyä KLCC:n tarjontaan tutustumiseen. Kuusi paitaa, kolmet kalsarit ja kahdet kengät myöhemmin alkoi jo nälkä hiukoa ja juna-asema kutsua pikapuoliin, joten istahdimme herkullisesti (Jyri mielestä, Elina ällöää) root beeristä tutun A&W:n syöttölään. Minä otin hampurilaisen ja jäätelöpallolla maustetun root beerin, Elina taas currykanalautasen. Kana oli hyvää eikä hampurilainenkaan etonut. Ja se root beer, mmm...

Aterioinnin jälkeen kävimme läheisestä ruokakaupasta hakemassa eväitä pitkää junamatkaa varten, sitten olikin aika noutaa laukut hotellilta ja ottaa taksi KL Sentraliin.

Taksimatka kesti ehkä kolme kertaa niin kauan kuin sama matka metrolla, mutta siitä huolimatta jouduimme odottamaan junaan pääsyä yli puoli tuntia. Odotellessa Elina kävi täydentämässä vesivarastojamme.

***

Nyt siis makoilemme hytissä, joka on Elinan mielestä ällö, itse taas pidän tätä tarpeet täyttävänä. Onhan sisustus tietenkin ruma, peitot ovat inhaa kamelinkarvaa, vessa valuttaa jätökset suoraan raiteille ja pesuallaskaan ei kutsu pesulle, mutta sängyt kestävät maata, lippujen hintaan sisältyy vesipullo ja höttöpullanpala, ja jos nälkä yllättää, niin joku ystävällinen sielu on survonut nurkkaan vähän pureksitun purukumin. Siinä voi vielä olla makua jäljellä.

Edessä on vielä yli kaksitoista tuntia kestävä matka Hat Yaihin. Sieltä pitäisi jollain keinolla sitten päästä Surat Thaniin ja lautalla Samuille, emmekä ole vielä ihan varmoja miten tuo onnistuu. Mutta se on huomisen murhe. Nyt pitäisi saada vähän nukuttua, ja se voikin olla suurempi haaste.

Vuoteet on nimittäin sijoitettu siten, että pääpuoli on oikealla, mutta juna tuntuu kaartavan koko ajan vasemmalle, joten veri pakkautuu päähän. Lisäksi ovi on jo kerran tärinän voimasta auennut itsekseen (vaikka se oli salvalla suljettu), mikä hermostuttaa 50%:a hytin asukkaista. Onneksi Elina vanhana niksi-Pirkan fanina kehitti muovipussipatentin, jonka pitäisi pitää salpa kiinni kovemmassakin ryöpytyksessä. Vessaan ei siis ole asiaa ennen aamuherätystä.