Kritiikin muovinen terä viiltelee

Joskus aikoinaan kirjoittelin omia ajatuksiani erinäisistä näkemistäni elokuvista kaiken kansan luettavaksi eräällä hiukan juniorimmalla foorumilla. Satoa näiltä ajoilta voi korjata nyt tältä sivulta.

Sietämätöntä julmuutta

Viikonloppuna tuli katsottua Coenin veljesten romanttinen komedia Sietämätöntä julmuutta.

Coenin veljeksiähän on joku (suomalainen) kriitikko joskus sanonut Amerikan Kaurismäiksi. Vertaus on melkoisen ontuva, koska a) Mika ja Aki eivät tee elokuvia yhdessä ja b) Mikan elokuvat ovat aika keskinkertaista huttua ja Aki taas... no, tekotaiteellisuus on yksi sana joka usein juolahtaa mieleen. Mutta se heistä.

Yhdistelmänä Joel ja Ethan Coen (yksi suosikkiohjaajistani) ja romanttinen komedia (yksi suosikkigenreistäni) kuulostaa jo niin ristiriitaiselta, että pakkohan tuo oli nähdä. Tähtipariksi on vielä valittu pari Hollywoodin kiiltokuvaa (George Clooney on yksi tämän hetken suosikkinäyttelijöitäni), joten odotukset eivät voi olla kuin korkealla.

Eikä elokuva pettänyt. Henkilögalleria ei ole tyypillistä romcomia: mukana on häissä vetistelevä avioeroasianajaja, astmaattinen hitman, junaleikeistä innostuva kiinteistöpohatta, sisuskaluistaan luopumaan joutunut lakitoimiston vanhempi osakas ja ex-Mr. Lara Croftin verrattomasti tekemä hönö öljybiljardööri.

Jo ennen alkutekstejä käy selväksi, että genreähän tässä laitetaan uusiksi ja Coenien kädenjälki näkyy kauemmas kuin Clooneyn valkaistu hammasrivistö. Roolimiehitys on viimeisen päälle huolellista työtä, erityisesti Clooney ja Thornton loistavat muutenkin laadukkaan kaartin ylimmäisinä.

Käsikirjoitus on hillitön. Mitään suunnatonta naurumyrskyä ei ole luvassa, mutta itse kiermurtelin tuolilla elokuvan alusta loppuun; jotenkin leffan musta ja kuiva huumori osui niin täydellisesti omaan makuuni, että hykertelin vielä seuraavan päivänkin.

Vieläkään en ole nähnyt yhtään huonoa (tai edes keskinkertaista) työtä tältä veljesparilta. Jos tykkäsit Arizona Babysta ja jos Hudsucker Proxy ei tökkinyt, niin kannattaa käydä väijymässä tämäkin lisäys sarjaan.

Mikään megryan-tomhanks-nyyhkistely tämä ei ole.

Hamlet

Tuli viikonloppuna katsottua Ethan Hawken ja Kyle McLachlanin tähdittämä modernisoitu versio William Shakespearen klassikosta Hamlet.

Tarina on tällä kerralla sijoitettu nykyaikaan, Tanskan sijaan valtakuntana on Denmark Corporation, jonka toimitusjohtaja on kuollut epäselvissä olosuhteissa.

Teksti on alkuperäistä Shakespearea sellaisena kun Will sen aikoinaan on kirjoittanut, mikä antaa elokuvalle oman mystisen fiiliksensä. Näyttelijävalinnat ovat osuneet nappiin, erityisen hyviä ovat Ethan Hawke (Hamlet) ja Karl Geary (Horatio), mutta huono ei ole Liev Schreiberin Laerteskaan.

Katsoin leffan Englannista tilattuna DVD:nä, jossa ei ollut suomenkielisiä tekstejä, ilman englanninkielistä tekstitystä en olisi ymmärtänyt todennäköisesti yhtään mitään, nytkin suuri osa tekstin nyansseista jäi hämärän peittoon mutta onneksi tarina itsessään on helppo seurattava.

Pisteitä tälle on jotenkin älyttömän vaikea antaa, koska kyseessä on varsin tyylikäs versiointi yhdestä draamahistorian kuuluisimmasta teoksesta. Komea leffa joka tapauksessa. Ja pakkohan jokaisen on jokin versio Hamletista joskus nähdä.

Itse tykkäsin ja suosittelen muillekin.

American Wedding

Teinikomedioita voi tehdä kahdella lailla: hyvin ja huonosti. Ensimmäinen American Pie yllätti ainakin minut täysin sillä, että tämän genren tiimoilta ei Ferris Buellerin jälkeen ollut ilmestynyt mitään kunnianhimoisempaa tuotosta ja näytti että ainoat teinikomediat olisivat pissa-kakka-ja-muut-eritteet-huumorilla kuorrutettuja kohelluksia.

American Piessa oli jotain muutakin: siinä oli käsikirjoitus. Kliseet oli jätetty vähemmälle ja tarinassa oli oikeasti sympaattisuutta ja lämpöä. Ja huumori oli muutakin kuin se klassinen piirakanpuikotuskohtaus.

Toinen American Pie jatkoi ykkösosan linjoilla, mutta jotenkin en osannut odottaa kolmoselta enää yhtä paljon. Hollywood on viime aikoina kunnostautunut odotusten pilaamisessa, joten tämä leffa olisi voinut olla todella huono.

Mutta ei, sama tahti jatkuu edelleen. Vanha jengi kokoontuu tällä kerralla järjestämään ja viettämään Jimin ja Michellen häitä, joihin tietysti ei voi päästä ilman erinäisiä kommelluksia ja vähintään yhtä nöyryyttävää tilannetta, jossa Jimin isä pääsee esittelemään rajatonta ymmärtäväisyyttään. (Eugene Levyn esittämä Jimin isä muuten on ehdottomasti rakastettavin isähahmo missään teinileffassa ikinä!)

American Wedding on oikeastaan elokuva, joka täytyy arvioida sekä oman lajityyppinsä edustajana että American Pie -saagan päätöksenä. Teinikomediana tämä on alansa huippua, American Pie -sarjassa taas samalla tasolla kahden edellisen osan kanssa. Jos siis tykkäsit aiemmista elokuvista, pidät varmasti myös tästä.

Itse pidin kovasti.

p.s. Tämän jälkeen vituttaa katsella jotain Not Another Teen Movieta, jonka pitäisi parodioida mm. juuri American Pieta, mutta joka loppujen lopuksi päätyy parodioimaan itseänsä. Jos kyseisen leffan tekijöillä olisi ollut puoltakaan American Pien tekijöiden kunnianhimosta, olisi sekin voinut olla lähes katsottava, mutta kun ei. Siinä on leffa jota en suosittele kenellekään täysijärkiselle.

Kill Bill

Ajatusleikki: jos kaikki muu pysyisi ennallaan mutta ohjaajaksi olisi ilmoitettu Quentin Tarantinon sijaan vaikkapa Andrzej Bartkowiak, niin olisiko Kill Bill edelleen viiden tähden elokuva?

Bartkowiakin elokuvana tämä olisi uran huipentuma, Tarantinon sarjassa taas selkeän alamäen tämänhetkinen pohja.

Paljon on puhuttu Quentin-sedän legendaarisesta tyylitajusta. Siis mikä tyylitaju? Pukumiehet ja 50-luvun rautalankamusiikki, siinä tuntuu olevan Tarantinon resepti tyylille, onpas omaperäistä. Visuaalisuus? Poikkeaako tämä jotenkin olennaisesti Warren Beattyn Dick Tracysta? Musiikkivalinnat? Tarantinon levyhyllystä näyttää löytyvän neljä levyä, kaikki ajalta ennen Elvistä, niistä sitten valitaan elokuviin parhaiten sopivat viisut.

Käsikirjoitus on aika puuppaa. Elokuvaa näkemättömille varoitus: spoilaan nyt koko elokuvan.

Morsian saa häissään luodin päähän. Ampujana on Bill, jonka apuna on kolme naista. Morsian lähtee kostoretkelle ja tappaa kaksi näistä naisista. Veri roiskuu.

Jotenkin leffasta jäi sellainen olo, että jos olisin 15-vuotias, voisin pitää tätä kaikkien aikojen cooleimpana tekeleenä, onhan siinä paljon elementtejä. Esimerkiksi Uma Thurmanin päähenkilöä kutsutaan vain nimellä Bride. Oikea nimikin sanotaan, mutta se on piipattu kuulumattomiin. NEROKASTA! Siis päähenkilön oikeaa nimeä ei paljasteta, todella vaikuttavaa! Jos olisin 15-vuotias, olisin varmasti sotkenut kalsarini tuon takia.

Tarantino on dumpannut nurkkaan kaikki draamakäsikirjoittamisen opit. Mitä sitä suotta keksimään elokuvalle teemaa, kun sen voi korvata verisuihkuilla. Miksi hahmoilla pitäisi olla luonnetta kun niilä on hienot miekat. Miksi vaivautua perustelemaan konflikteja, kun graafisesta väkivallasta voi nauttia ilman perustelujakin.

Q.T. matkii toiseksi parhaan elokuvansa (Pulp Fictionin) kerrontatekniikkaa, mutta syynä tälle näyttää olevan yksinkertaisesti se, että se toimi aikaisemminkin. Koko tarinan (mikä tarina?) voisi kertoa lineaarisestikin, mutta se ei tietysti olisi yhtä coolia. 15-vuotias jryi hihkuu jälleen.

Tästä kaikesta voisi päätellä, että inhosin Kill Billiä syvästi. Ei pidä paikkaansa. Elokuva on ihan kiva, se on lähes yhtä nautittava kuin Bad Boys II (jos BB2 olisi lopetettu puoli tuntia aikaisemmin), mutta kun lopputekstien jälkeen elokuva oli täysin ohi, Terminator 3 antoi enemmän ajattelemisen aihetta. Täydellisen keskinkertaisuuden ylistyslaulu, sitä Kill Bill on.

Rahansa siis voi sijoittaa huonomminkin kuin Kill Billin katsomiseen, mutta mitään ei menetä vaikka tämän jättäisi katsomattakin.

Ja siitä veriläträilystä vielä: se on vedetty todellakin niin överiksi, että sitä ei voi pitää kuvottavana. Vaikutelma on enemmänkin sama kuin jos täyttäisi kumipatjan vesitetyllä ketsupilla ja sitä sitten hakkaisi kirveellä.

Master and Commander - Maailman laidalla

Russell Crowe on The Äijä!

Se onkin oikeastaan parasta tässä elokuvassa, joka on ensisijaisesti pirun pitkä, sen lisäksi varmasti äärimmäisen autenttinen ja paikoin jumalattoman tylsä.

Leffa perustuu Patrick O'Brianin kirjasarjaan, joissa kapteen Jack Aubreyn seikkailuista maailman merillä. Tässä elokuvassa (jonka tuloslukemia Universal ja Miramax varmasti tuijottavat silmä kovana ennenkuin päättävät tuleeko sille jatkoa) Lucky Jack ja hänen miehistönsä jahtaavat ranskalaista fregattia turvatakseen emämaan valaanrasvansaannin.

Alussa tapellaan, sitten seilaillaan tyynellä ja myrskyllä, sitten piipahdetaan Galapagos-saarilla mittailemassa kilpikonnia, sitten taas purjehditaan ja tapellaan ja lopussa purjehditaan vähän lisää. Laiva- ja purjehdusfetisisteille tämä on varmasti monella tapaa märkä uni, itselläni perse puutui puolivälissä. Onneksi viimeiset kolme varttia olivat taas sen verran toiminnantäyteistä menoa, etten nukahtanut.

Russell Crowe oli roolissaan vakuuttava (odottiko joku jotain muuta), ja kovasti tykkäsin myös Paul Bettanysta laivan luonnontieteilijälääkärinä.

Tarina on aika köykäinen ja jossain vaiheessa alkaa tuntua, että käsikirjoittaja on hukannut sen viimeisenkin otteen punaisesta langasta. Onneksi siima löytyy uudelleen ja elokuva saadaan vietyä kunnialla loppuun, mutta vähän parempaa olisi odottanut Peter Weiriltä, joka on kuitenkin onnistunut ohjaamaan varsin ytimekkäät Truman Show'n ja Todistajan.

Kuvat eteläisiltä meriltä ovat nättejä, mutta muuten meno on jotenkin esitetty niin kliinisesti, että myrskyn kourissa heittelehtivän laivan miehistön fiiliksiin on vaikea samaistua. Paljon pahempaa vatsanvääntelyä aiheuttaa muutamat lääkinnälliset toimet, joissa uhrien ilmeet ovat ilahduttavan paljonpuhuvia...

Ihan okei seikkailufilkka kuitenkin.

Rakkautta vain (Love actually)

Okei, kuten varmasti elokuvamakuuni perehtyneet ovat huomanneet, romcom (romanttiset komediat) on suosikkilajityyppejäni: Kun Harry tapasi Sallyn, Uneton Seattlessa, Neljät häät ja yhdet hautajaiset, Notting Hill, hyvin tehty romcom uppoaa aina. Mitä siis voi odottaa, kun katsottavana on Richard Curtisin (Neljät häät..., Notting Hill) ohjaama jouluaiheinen herkistely, jonka pääosista löytyy niinkin vähäntunnettua väkeä kuin Liam Neeson, Emma Thompson, Hugh Grant, Alan Rickman ja Colin Firth.

Loved it big time!

Brittiläistä laatutyötä, eli teatterista poistuessa ei ollut tahmean siirappinen olo, mutta lopputekstien rullatessa sisuksissa velloi eeehanan lämmin ja pörröinen fiilis.

Elokuva kertoo noin kahdeksan tarinaa, jotka risteävät toisiaan enemmän tai vähemmän, päähenkilöinä on mm. comebackia yrittävä ikääntyvä ex-narkkari-rock-tähti, tuore pääministeri, vaimonsa pettämäksi tullut kirjailija, elokuvassa stand-ineinä työskentelevä pari ja täystahvo osapäiväinen tarjoilija joka haaveilee paremmasta naisonnesta ison veden toisella puolella.

Leffan suurin ongelma on se, että tarinoita on yksinkertaisesti liikaa: esityksestä tulee pakostakin poukkoileva. Suuria älyllisiä haasteitahan käsikirjoitus ei tarjoa, mutta omituiset leikkaukset ja täysin toisiinsa liittymättömän oloisten kohtausten iskeminen peräkkäin ja limittäin aiheuttavat katsojassa helposti levottomuutta. Vähän jäinkin miettimään, että olisiko pari tarinaa voinut jättää pois ja keskittyä hiukan enemmän niihin jäljellejääneisiin.

Kokonaisuus on kuitenkin herttainen, ei yhtä toimiva kuin Curtisin aikaisemmat saman genren tuotokset, mutta äärimmäisen hyvä treffivalinta ja erinomainen lisäys aikuisten jouluelokuvakokoelmiin.

Nimekkään kaartin ohella kannattaa muuten panna merkille äidittömäksi jäänyttä Samia esittäneen Thomas Sangsterin roolisuoritus; lovely.

Elokuvassa nähdään myös mielenkiintoinen pikku poliittinen kannanotto (tai ainakin itse tulkitsin sen sellaiseksi), kun Ison-Britannian pääministeri kertoo lehdistötilaisuudessa Yhdysvaltain presidentille, että britit eivät enää aio nöyristellä vahvemman ja isomman maan edessä, ja että amerikkalaistenkin on aika alkaa kuunnella mitä muulla maailmalla on sanottavana. Minkähänlaista äläkkää tuosta nostetaan rapakon takana...

Kiva raina.

Just married

Ashton Kutcher (70's Show) ja Brittany Murphy (8 mile) esittävät kliseisen erilaisista olosuhteista yhteen löytänyttä vastanainutta pariskuntaa, joka lähtee Eurooppaan unelmien häämatkalle. Matkasta tuleekin sitten vähemmän unelma, ja lopuksi pari palaakin kotiin ennen aikojaan aikomatta nähdä toisiaan enää koskaan.

Kyseessä on siis komedia, mutta valittavan vähän huvittava sellainen. Huumori on irrallisia vitsejä (ohhoh, kenkä juuttuu vessanpönttöön, hassunhauskaa; hups, koira hyppää ikkunasta ja jää auton alle, hillitöntä), mutta hahmoista on vaikea saada minkäänlaista otetta. Ennalta-arvattava ja herkäksi tarkoitettu loppukohtaus aiheuttaa kakomisrefleksejä, kun Tomin ja Sarahin romanssi tekee vielä yhden epäuskottavan täyskäännöksen.

Onneksi leffa on lyhyt ja sen vuokraaminen ei maksanut paljon. Tarkoituksena oli tänään katsoa jotain aivotonta ja hauskaa, osumaprosentti näillä reunaehdoilla oli jossain viidenkymmenen paremmalla puolella. Toista kertaa en jaksaisi katsoa, ja muillekin suosittelisin tätä vasta jos todellakaan mitään parempaa ei vuokraamon hyllyiltä löydy.

Hulk

Katsoin eilen HULKin, joka on näistä Marvel-filmatisoinneista ehkä eniten kuraa päällensä saanut. Koska Hulk ei sarjakuvasankarina ole koskaan ollut mitenkään ykkössuosikkini (Batman on paras!) niin en suhtautunut minkäänlaisella uskonnollisella hurmoksella tähän teokseen. Pikemminkin asennoiduin filmiin Ang Leen elokuvana kuin sarjakuvafilmatisointina, ja sain juuri mitä odotinkin.

Ang Leen kuuluisin elokuvahan on Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme, mutta hän on ohjannut myös varsin koskettavan draaman Jäämyrsky (joka tuli ensin elokuviin, sitten sääksi; se lasitti kaikkien puiden oksat), ja nämä molemmat antoivat kyllä hyvän kuvan siitä, minkälainen teos Hulk on.

Elokuva on hienosti tehty, ja se keskittyy paljon enemmän päähenkilön psyykeen kuin messevään rytinään ja räimeeseen. Noita jälkimmäisiäkin kyllä nähdään, mutta ne eivät ole itsetarkoitus vaan keino esittää Bruce Banner/Hulkin ongelmallinen asema epäluuloisessa ja häikäilemättömässä maailmassa. Banner on jatkuvan tarkkailun alla ja kaikki haluavat hyötyä hänestä jollain tavalla.

Kuvaus on kaunista ja Ang Lee käyttää näppärästi split-screeniä ja vinkeitä leikkauksia, jotka luovat tietynlaista sarjakuvamaista tunnelmaa.

Hatunnosto täytyy antaa erikoisefektiosastolle, joka on tehnyt Hulkista todella eläväisen oloisen. Ilmeisesti sarjakuvassakin Hulk on kuvattu ketteräksi ja nopeaksi mutta käsittämättömän vahvaksi otukseksi, eikä lainkaan sellaiseksi kankeaksi ja hitaaksi järkäleeksi mitä ulkonäön perusteella voisi olettaa. Tämä koon ja nopeuden yhdistelmä on huikeaa katseltavaa, varsinkin kun Hulk pääsee irti ja heittelee helikoptereita ja panssarivaunuja.

Ja onhan elokuvassa mun kakkossuosikki-Jennifer, eli Connelly.

Kyllähän tuokin sellainen neljän tähden leffa on, mutta kyllähän pisteet ropisevat, jos odottaa näkevänsä X-Menin tai Spidermanin.

Underworld

Vampyyreitä, ihmissusia, hopealuoteja ja miekkoja. Mutta mikä tärkeintä: Kate Beckinsale lateksipuvussa ja pitkässä nahkatakissa isojen pyssyjen kanssa. Kuola valuu...

Underworld on synkkäsävyinen ja tyylikäs tarina ikiaikaisesta vampyyrien ja ihmissusien välisestä sodasta. Päähenkilö Selene (Kate Beckinsale) on vampyyri, Death Dealer (saalistaja), jonka perheen ihmissusilauma oli tappanut ja joka elää ikuista elämäänsä elävänä kuolleena kostaen perheensä puolesta. Selenellä menevät sukset jatkuvasti ristiin vampyyrien paikallista klaania johtavan Kravenin kanssa, ja niinpä Selene joutuu käymään öistä sotaansa suurimman osan ajasta yksin.

Elokuva on hienoa jälkeä, etenkin tapa esittää vampyyrit 1800-luvun alkupuolelle jämähtäneinä dekadentteina nautiskelijoina oli tyylikästä jälkeä, puvustus oli aivan järjettömän upeasti toteutettu ja sama huolellisuus jatkui lavastuksessa ja rekvisiitassa. Elokuvan värimaailma oli hyvin sinistä ja mustaa, mikä yhdistettynä täydellisen huumorittomuuden kanssa langetti synkeyden varjon kaiken ylle. Mucho cool!

Ihmissusiefektit oli myös hienosti toteutettu, tietokoneet ovat saaneet ilmeisesti tehdä pitkää päivää, kun ihmisten muuttumista susiksi on työstetty. Voisin melkein väittää, että metamorfoosia ei ole valkokankaalla aikaisemmin esitetty yhtä uskottavan näköisesti.

Elokuvan visuaalisuus toi mieleen mm. sellaiset aikamme klassikot kuin Matrix ja Equilibrium, mutta ohjaaja on kiitettävästi saanut yhdistettyä nämä vaikutteet omaan persoonalliseen näkemykseensä. Len Wisemanille tämä on ensimmäinen oma ohjaus, aikaisemmin hänen kädenjälkiään on nähty huomattavasti pienemmässä mittakaavassa esimerkiksi Independence Dayssa, mutta hyvin mies saa paketin pysymään kasassa koko lähes kahden tunnin ajan. (Wisemanin tausta tarpeistopuolen tyyppinä näkyy juuri huolellisuudessa pikku yksityiskohtien kanssa.)

Oikein piristävä elokuva, jos nauttii synkistelystä. Jos nyt hakemalla hakee jotain negatiivista sanottavaa, niin Kate Beckinsale juoksee kuin tyttö. Esitä siinä nyt sitten 600-vuotiasta vampyyrisoturia, kun juokseminen on tuon näköistä...

Eilen oli J-Lo-teemapäivä, tuli katsottua kaksi tuon Suuren Näyttelijättären taideteosta.

Unelmien Manhattan (Maid in Manhattan)

Tätä elokuvaa on verrattu Pretty Womaniin, mutta itse en kyllä nähnyt juuri mitään yhtäläisyyksiä. Tarinasta tuli enemmänkin mieleen Tuhkimo ja näyttelijöistä appiukon mökin pihassa nököttävä halkokasa. Häkellyttävää, miten Ralph Fiennesin ja Jennifer Lopezin kaltaisista ihan laadukkaista (kyllä, J-Lo osaa näytellä, katsokaa vaikka Out of Sight) näyttelijöistä voidaan saada näin vähän irti.

Simppeli stoori: J-Lo on Marissa, hotellisiivooja, Fiennes on Chris Marshall, urapoliitikko. Nämä tapaavat, on väärinkäsityksiä, ihastuminen, ongelma ja ongelman ratkeaminen. Viimeistä varttia lukuunottamatta elokuvaa pystyy katsomaan kakomatta, mutta sitten heitetään sellainen siirappivaihde silmään, että laatta lentää kokeneemmaltakin rom-com-friikiltä.

Parasta leffassa on Bob Hoskinsin esittämä sympaattinen hovimestari, mutta muuten roolityöskentelyssä näkyy rikollisen huono henkilöohjaus. Mutta tämän pystyy sentään katsomaan...

Gigli

Tämä on se elokuva, joka pistää huutamaan taivaalle: Miksi, jumalani, miksi olet antanut tehdä jotain tällaista?

Gigli ei ole ihan maailman huonoin elokuva, Ed Wood ja Visa Mäkinen ovat pitäneet huolen siitä, että tuon tittelin nappaamiseksi täytyy pistää hiukan enemmän eforttia, kuin mitä tämän kuonakasan tekijäryhmällä on ollut takissaan.

Täytyy ihan lainata muutamaa huippukohtaa Empiren arvostelusta:

"Kuinka ensimmäisen tuotantoryhmän kokoontumisen ja ensi-illan välisinä pitkinä kuukausina on jäänyt huomaamatta, että käsikirjoitus - sikäli kuin sellaista edes oli olemassa - oli gibbonin kirjoittama? Tai että Stevie Wonder oli suunnitellut valaistuksen? Tai että leikkaaja oli menettänyt äskettäin molemmat kätensä työtapaturmassa? Tai että ohjaajaa ei näkynyt kuvauspaikalla koko elokuvanteon aikana?"

"Lopezin monologi siitä, miksi vagina on penistä houkuttelevampi, on yksi elokuvahistorian kiduttavimpia kokemuksia."

Koko Empiren arvostelu

Tämä leffa on huono. Käsittämättömän huono. Yleensähän leffoissa on alku, keskikohta ja loppu. Tämä elokuva ei oikein ala mistään, siinä ei tapahdu mitään, eikä se pääty oikein mihinkään. Benniferin kemia on niin valjua katsottavaa, että pistää miettimään, ovatko he olleet kameran edessä oikeasti yhdessä vai onko yhteykset kohtaukset toteutettu trikkinä.

Affleck näyttää koko leffan vähämieliseltä, J-Lo taas hymyilee kuin... no, vähämielinen. Leffan kolmas pääosanesittäjä tekee kolmikosta parhaan suorituksen, koska hänen roolihenkilönsä on vähämielinen.

Mutta ei näyttelijöistä sen enempää, suurempi ongelma on juuri tuo käsikirjoitus, josta täytyy sanoa: siis mitä VITTUA? Oikeinko tosissaan joku on a) kirjoittanut tämän, b) saanut tämän myytyä jollekin studiolle ja c) saanut mukaan Christopher Walkenin ja Al Pacinon? Käsikirjoittaja-ohjaaja on selvästi joku quentintarantino-wannabe, jonka eväät eivät riittäisi Q.T:n sukkien pesemiseen, mutta pakko on silti yrittää. Eikä sääliölle tosiaan riitä se, että käsikirjoitus on kuin teipattu kasaan "Maailman läyhimmät dialogit" -kirjan otteista, sitten täytyy vielä ohjauskin kävellä läpi ilman vähäisintäkään ajatusta siitä, miten toimimattomasta käsikirjoituksesta saisi pelastettua edes jotain.

Herranjumala, ja tämä mies on ohjannut Naisen tuoksun!

Välttäkää kuin ruttoa.

(Odotan muuten innolla, mitä Kevin Smith saa Benniferistä irti, Smith on sentään elokuvantekijänä dekadia kiinnostavampi kuin Martin Brest.)

0

S.W.A.T.

Mikä on kriminaalien suurin kauhu? Kenet kutsutaan paikalle kun neuvottelut on neuvoteltu ja on toiminnan aika? Ketkä ovat parhaiten koulutettuja ja keillä on kovimmat aseet?

No, amerikkalaisten mielestä tietysti S.W.A.T., eli erikoisasein ja -taktiikoin varustettu poliisin valiojoukko, joka roudataan ratkomaan ongelmia amerikkalaiseen tapaan aina vaalivuonna, kun pormestarilta ja poliisipäälliköltä meinaa palaa käämit.

Jostain kumman syystä halusin tätäkin leffaa mennä katsomaan, mutta olisi pitänyt vain uskoa varoituksia ja odottaa DVD-julkaisuun asti. Onhan tässä kovasti räjähdyksiä ja Samuel L. Jackson, mutta kun käsikirjoituksessa yllättävintä on se, että yhtä ainoata klisettä ei ole onnistuttu välttämään, niin tällaiselta kriittisemmältä katsojalta meinaa mennä hermot. Lisäksi toimintakohtaukset olivat täydellisen mielikuvituksettomia ja läpänheitto aivan onnetonta.

Oikeastaan mielenkiintoisinta elokuvassa oli se, että Colin Farrelin irkkuaksentti paistaa amerikkalaisen puheenparren välistä aina välillä sillain hassusti.

Dirty Pretty Things

Audrey Tautou on Améliessa about suloisin olento, mitä tämän pallon pinnalle on päässyt taivaista tipahtamaan. Onneksi Tautou ei jämähtänyt tuon yhden roolin muokkaamaan muottiin, vaan on onnistunut sittemmin tekemään ainakin pari elokuvaa, joissa olemus ei tuo mieleen Montmartren söpöliiniä, vaan jotain ihan muuta.

Dirty Pretty Thingsissä Tautou esittää turkkilaista maahanmuuttajaa nimeltään Senay, joka yrittää luovia Lontoossa tiukkojen maahanmuuttolakien ja arkipäivän ongelmien puristuksessa. Tarinan päähenkilö ei kuitenkaan ole Senay, vaan nigerialainen lääkäri Okwe, joka on hankkiutunut Englantiin astetta laittomammin keinoin. Okwe ei voi laittomasta statuksestaan johtuen harjoittaa lääkärintointa, joten hän ajaa päivät taksia ja istuu yöt hotellin vastaanottotiskin takana.

Dirty Pretty Thingsin Lontoo on synkkä paikka, jossa on vain hyväksikäyttäjiä ja hyväksikäytettyjä. Tuossa maailmassa hyvät hylkäävät perheensä ja pahat kauppaavat ihmisiä pala kerrallaan. Elokuva ei ole mukavan kevyttä katsottavaa, vaan se kaappaa otteeseensa ja saa ajattelemaan kaiken raadollisuutta. Mitä voit tehdä, kun laki pakottaa sinut huoraksi ja lain ulkopuolella joudut myymään ruumiisi lisäksi myös sielusi?

Aivan Stephen Frearsin paras elokuva D.P.T. ei ole, paikoin kerronta tuntuu laahaavan turhan verkkaiseen tahtiin, mutta toisaalta, eipä tämän mikään action-raina ole tarkoitus ollakaan. Tautou ja Okwea esittävä Chiwetel Ejiofor tekevät hyvät roolityöt, eikä näyttelijöissä ole muutenkaan valittamista. Lontoo on esitetty hiukan erilaisesta näkökulmasta kuin yleensä, ja ainakin itse jäin miettimään, voiko kaikki elokuvassa esitetty olla totta; voiko sivistysvaltiona pidetty Britannia kohdella vähäväkisiä näin.

Being John Malkovich

Charlie Kaufman saattaa hyvinkin olla tämän hetken nimekkäin Hollywood-käsikirjoittaja, ja suurin syy tähän taitaa olla hänen ensimmäinen elokuvakäsikirjoituksensa, jossa nukketaiteilija Craig Schwartz (John Cusack) löytää portin John Malkovichin päähän, minkä seurauksena sekä Craigin että Malkovichin elämät menevät vähintäänkin lievästi sekaisin.

Samaan kurimukseen joutuvat myös Craigin vaimo Lotte ja työkaveri Maxine. Lotte on sekopäinen lemmikkikaupan pitäjä, Maxine taas muuten vain sekopäinen tapaus. Samassa sopassa kiehuvat myös Craigin esimies, pervo tri Lester ja tämän huonokuuloinen sihteeri Floris.

Being J.M. on täynnä toinen toistaan herkullisempia henkilöhahmoja, käsittämättömän kieroutuneita juonenkäänteitä ja aivan sairasta huumoria. Täydet pisteet täytyy antaa etenkin itselleen Malkovichille, joka on ylipäätään suostunut näin kipeän elokuvan nimihahmoksi.

Kaufman kaipaisi pikaisesti psykoterapiaa. Toivottavasti hän ei kuitenkaan hankkiudu hoitoon, vaan jatkaa kirjoittamista kuten tähänkin asti...

Last Samurai

Kuka piti aina Tom Cruisea pökkelönä, jolla on tyhmä hymy ja joka elokuvassa toistuvat maneerit? *nostaa kätensä*

Mutta hups, mitäs tapahtuikaan: tuli Stanley Kubrick ja teki kahdesta barbie-paketista reväistystä muovinukesta Oikeita Näyttelijöitä. Eyes Wide Shutin jälkeen Kidman on näyttäytynyt useammassakin vakavassa leffassa, joiden jälkeen nainen ei ole entisensä, Tomppa sen sijaan on vähän hakenut itseään mutta tekee nappisuirituksen amerikkalaisena jalkaväkikapteenina joka lähteee opettamaan japanilaistalonpojille tuliaseitten käyttöä.

Kun tätä elokuvaa alettiin mainostaa, niin mielessä kävi ajatus, että "jaahas, Tom Cruise goes Gladiator". Odotettavissa olisi siis kunnon paatosta puisevalla näyttelijäntyöllä höystettynä. Nyt leffan nähtyäni voin sanoa, että "Tom Cruise in deed did go Gladiator", mutta ei mitenkään huonolla tavalla. Tomppa voi olla nimellisesti elokuvan päähenkilö, ja Tompan nimi voi olla elokuvan mainosjulisteissa ylimpänä, mutta niissä julisteissa näkyy usein pelkästään Tompan takaraivo ja pääosassa on kaksi isoa miekkaa, joiden voisi kuvitella vaikka symboloivan vanhaa Japania ja kaikkea siihen liittyvää. Kunniaa, velvollisuudentuntoa, rohkeutta.

Japanialaisethan ovat pöljää kansaa. Keskivertojapanilainen laittaa elämässään tärkeät asiat seuraavanlaiseen tärkeysjärjestykseen:

1. Japani

2. Japani

3. Kotimaa

4. Työ

5. Perhe

6. Oma itse (jos aikaa jää)

Ja luonnollisesti aina pyritään ajattelemaan, miten noille kullekin tuotetaan mahdollisimman suurta kunniaa. Häpeään joutuminen on kuolemaa pahempi kohtalo.

Länsimaisen on vaikea ymmärtää japanilaista ajattelutapaa, mikä käy selväksi ensimmäisellä sekunnilla, kun Tom Cruisen esittämä kapteeni Nathan Algren tapaa japanilaislähettiläät. Algren on moukkamainen ja ylimielinen öykkäri, joka keskittyy säälimään itseään ja näennäisesti halveksii muita. Sanon näennäisesti, koska tuo halveksunta on enemmänkin seurausta Algrenin omasta itseinhosta, jota hän peittelee olemalla avoimesti paskis.

Taistelukentällä Algren on kuitenkin mies paikallaan: hän on hyvä ihmistuntija, hyvä johtaja, rohkea mies ja kuuliainen sotilas. Nämä avut ovat tarpeen myös sillon, kun sattuman oikusta Algren joutuu tutustumaan lähituntumalta samurai-perinteisiin ja vanhan Japanin kulttuuriin.

Elokuvasta jäi jotenkin ristiriitaiset tunteet, sillä teknisesti kaikki on kohdallaan, ja tämän elokuvan olisi pitänyt koskettaa minua syvältä. Teemat ovat juuri niitä, joiden takia sotilaselokuvat ovat yksi ehdottomista suosikkigenreistäni: toveruus, urheus, uhrautuvaisuus. Mutta jotenkin nämä elementit eivät loksahda ihan lopullisesti paikalleen, eikä leffasta tullut aivan samanlaisia säväreitä kuin esimerkiksi juuri Gladiaattorista tai Kuninkaan paluusta.

Ehkä olen vain nähnyt liikaa hyviä elokuvia ja turtunut.

Hieno filmi joka tapauksessa, ehdottomasti katsomisen arvoinen - ja nimenomaan teatterissa. (Varsinkin, jos Wolfgang Petersenin suurteoksen Troy traileri näytetään ennen elokuvaa, siinäpä henkeäsalpaavan näköinen leffa, jota odotan vesi kielellä.)

Paycheck

Tätä elokuvaa katsoessa ei voi välttyä ololta, että jotain tuttua tässä nyt on. Jälkeenpäin olo on kuin olisi istunut koneessa, jossa päähän olisi istutettu kerralla Total Recall, Minority Report ja ihan mikä tahansa John Woon elokuva. Kaikki tämä on nähty ennenkin. Mutta eihän toisto haittaa, jos idea on aikaisemminkin toiminut riittävän hyvin.

Paycheck perustuu Philip K. Dickin novelliin, ja yllättäen se käsittelee kinkkisiä teknologisia ideoita kuten tulevaisuuden ennustamista ja muistojen manipulointia. Päähenkilö on Michael Jennings (Ben Affleck), insinööri, joka purkaa häppäsvärkkejä osiin ja selvittää miten ne toimivat, voidakseen sitten tehdä samanlaisen laitteen ehkä hiukan paremmin ja näin tienata työnantajalleen sikamaisia tukkoja rahaa. Jennings tekee keikkaa kaikille, jotka ovat valmiita maksamaan tarpeeksi, ja hänen vaitiolonsa taataan pyyhkimällä jälkeenpäin kaikki muistot keikasta.

Jos harrastaisin pilkunviilailua, voisin kysyä, että missähän välissä hiukan päälle kolmekymppisen näköinen Jennings on ehtinyt oppia about maailman parhaaksi insinööriksi, kun kaikki kokemus kaikesta aiemmin tehdystä katoaa kuin pieru saharaan jokaisen komennuksen jälkeen, mutta en kysy koska se ei ole relevanttia elokuvasta nauttimisen kannalta.

Kuten arvata saattaa, jossain vaiheessa jotain menee pahasti pieleen, ja silloin astuu puikkoihin the Woo, joka on tuonut länsimaisen katsojan riemuksi sellaiset elokuvataiteelliset innovaatiot kuin kahdella pyssyllä ampumisen ja vaijerikungfun. Ja kyllähän Woo osaa actionia ohjata.

Leffassa on paljon riemastuttavia koukkuja, joiden takia kaksi tuntia liitää kuin siivillä. Tarina on mielenkiintoinen ja etenee pendolinon lailla, mutta kun lopputekstit alkoivat rullata, ajattelin vain, että joo, oikein hyvää kertakäyttöviihdettä.

Yhden mielenkiintoisen havainnon lisäksi elokuvasta tein: Ben Affleck tarvitsee todella vahvan henkilöohjaajaan pärjätäkseen ja selvästikään John Woo ei ole sellainen. Tietenkään Jenningsin rooli ei ole mitenkään syvällisyyden huippu (oikeastaan koko elokuva on täynnä kaksiulotteisia hahmoja), joten eipä tuossa paljon olisikaan mistä ammentaa, mutta silti Affleck oli oikein giglimäisen puiseva. Toivottavasti mies pääsee taas tekemään yhteistyötä Gus van Santin tai Kevin Smithin kanssa. Ai niin, Jersey Girlihän on jo valmis...

Eniveis, kyllä tämän kerran katsoo, ja mielellään ihan teatterissa.

No okei, onhan tätä nyt jo oma aikansa sulateltu, joten lienee korkein aika sanoa muutama sana elokuvasta

Big Fish

Maailmasta löytyy jokunen elokuvaohjaaja, joilla on täydellisen tunnistettava ja omaperäinen tyyli, muunmuassa Ethan-Joel Coen, Terry Gilliam ja - tietysti - Tim Burton.

Burtonin aikaisempiin töihin kuuluu sellaisia klassikoita kuin Sleepy Hollow ja Edward Scissorhands, vähemmän tunnustusta saaneelta puolelta Beetlejuice ja eräskin nimeltä mainitsematon (paitsi että onhan se täälläkin erinäiseen otteeseen mainittu) kädellisten omasta taivaankappaleesta kertova rykäys. Siinä sivussa TB on ohjannut uuden Batman-elokuvasarjan kaksi ylivoimaisesti parasta osaa.

Vahvimmillaan Tim Burton on ehdottomasti taianomaisten tarinoiden kertojana, en tiedä osaako tyyppi sitten joka kerta kerätä ympärilleen äärimmäisen taitavan ryhmän vai onko oma visuaalinen lahjakkuus niin kova, että halutessaan Burton luo maailmoja, jotka satumaisuudessaan saavuttavat legendaariset mitat. Katsokaa vaikka Saksikäsi-Edwardin kohtaus, jossa Edward muotoilee jääveistoksen ja siinä sivussa loihtii lumisateen, tai Big Fishin kohdan, jossa nuori Ed kohtaa ovensuussa tulevan vaimonsa. Värien ja valaistuksen käyttö on nerokasta.

Big Fish on tarina miehestä, joka on kertonut elämästään niin fantastisia tarinoita, että hänen poikansa huomaa yhtäkkiä, ettei tiedä isästään oikeastaan mitään. Niinpä poika lähtee isänsä luokse selvittämään totuutta tämän elämästä niin kauan kuin isä vielä on elossa. Lopulta tärkeintä eivät kuitenkaan ole faktat, vaan ymmärrys siitä, kuka isä oli. Oikeat yksityiskohdat eivät ole merkityksellisiä, koska ne kertovat vain tapahtumista. Ihmisestä itsestään kertoo paljon enemmän se, miten hän on tapahtumat kokenut ja miten hän ne kertoo läheisilleen.

Elokuvan vahvin puoli on ehdottomasti Burtonin taito kertoa kauniita tarinoita kauniisti. Kiinnittäkää huomiota värimaailmaan, etenkin Spectren kaupungissa, jossa hienoisilla sävyeroilla on onnistuttu esittämään paljon.

Toisaalta elokuva on aavistuksen verran liian pitkä, tarina ei jaksa kantaa notkahduksitta alusta loppuun asti, mutta silti tämä on yksi kaikkien aikojen treffileffoista; sivujuonteena kulkeva rakkaustarina on niin vahva ja kaunis. Toista kertaa en välttämättä jaksaisi tätä katsoa - en ainakaan ihan heti - mutta kyllä tämä kannattaa kerran käydä teatterissa katsomassa.

Pikku tauon jälkeen täytyy kommentoida paria todella elämääni muuttanutta elokuvaa.

Van Helsing

Hirviöelokuvat ja -sarjat tuntuvat olevan muodissa: Buffy, Angel, LXG, Varjojen valtakunta, Suuri Seikkailu 2004 ja nyt viimeisimpänä Van Helsing. Ilmeisesti digitaalisten erikoisefektien tekeminen on nykyään halvempaa kuin käsikirjoitusten ostaminen joltakulta kirjoitustaitoiselta, ja katsojia on helppo houkutella valovoimaisilla tähdillä katsomaan vaikka puhelinluettelon lukemista. (Samuli Edelmanin ääni: "Aaltonen, Aaro, 232xxxxx!" *Räjähdys* *Lasereita*)

No, aavistuksen verran sarkasmin puolelle lipsahtavasta alustuksesta huolimatta Van Helsing ei ole huonoa viihdettä. Kaiken pohjanahan on yksi tämän hetken karismaattisimmista näyttelijöistä, Hugh Jackman, joka kilpailee vastanäyttelijänsä Kate Beckinsalen kanssa "Vuoden tyttömäisin kampaus valkokankaalla" -palkinnosta. Jackman on oikeasti loistava näyttelijä, joka valitettavasti antaa lahjojensa valua hukkaan käsikirjoitukseltaan keskinkertaisissa toimintahömppärainoissa.

Heteromiesten iloksi elokuvaan on tosiaan sitten hankittu myös naiskauneutta. Jostain kumman syystä toimintasankarittareksi on jälleen kerran päästetty Kate "juoksee kuin tyttö" Beckinsale, joka haastattelussa kertoo inhonneensa nuorena liikunnantunteja. Anteeksi vain, Kate, mutta sen näkee mailin päähän. Ilmeisesti Jennifer Garner (* kuola *) ja Sarah Michelle Gellar (* tuplakuola *) olivat varattuja.

Juoni ei itse asiassa ole niin huono kuin mitä on väitetty, vaikka aika standardikauraa onkin. Ehkä tähän arvioon vaikuttaa se, että Van Helsing sai kunnian olla ensimmäinen teatterissa näkemäni elokuva, jonka aikana ehdin torkahtaa hiukan. (Ei, elokuva ei ole tylsä, minä vain olen vanha ja väsynyt.)

Asteikolla Ostaisin DVD:nä / En ostaisi DVD:nä, Van Helsing on sellainen "maksaisin kympin". Tähtinä:

Day After Tomorrow (kai tällä kuonalla on jokin suomenkielinenkin nimi)

Katastrofielokuvat ovat parhaimmillaan hauskaa katsottavaa, varsinkin nykyään kun niissä näytetään kuinka lehmät lentävät ja kilometrin korkuiset hyökyaallot pyyhkäisevät puoli Amerikkaa maan tasalle. Huonoimmillaan ne ovat sentimentaalista paskaa, jossa elokuvan edetessä alkaa entistä enemmän toivoa että kaikki kuolisivat. Tuskallisesti.

DAT on sentimentaalista paskaa, mutta sen henkilöhahmot ovat niin värittömiä, että heidän kohtalostaan ei jaksa välittää edes tuon tuskallisen kuoleman toivomisen vertaa. Dennis Quaid näyttää kalpealta Jokerilta (Batmanista, tiättekste), Emmy Rossum hymyilee kauniisti ja Jake Gyllenhaal on täydellisen pökkelö. Mutta kuka tätä leffaa menee muka katsomaan näyttelijäsuoritusten takia? Me haluamme nähdä tuhoa ja hävitystä!

Okei, elokuvassa on tuhoa ja hävitystä. Valitettavasti vain suurin osa siitä näytetään leffan keskivaiheilla hyvin lyhyesti. Alkuosa on pseudotieteellistä puuppaa, jossa klimatologistit yrittävät vakuuttaa poliitikkoja siitä, että oikeasti kasvihuoneilmiö ja napajäätiköiden sulaminen on aika paha juttu. Sitten näytetään, että kyllä nämä tieteilijät ovat ihan oikeita ihmisiä ja lopulta päästään siihen tuhoon!

Pyörremyrskyt ovat cooleja, jättiläisaalto on cool. Mutta mitä helvettiä, siinähän ne sitten olivatkin. Loppuaika jännitetään sitä, että joku voi paleltua.

Kyseessähän ei olisi amerikkalainen elokuva, jos paleltuminen esitettäisiin realistisesti: joku istuu paikallaan kaksi päivää ja lopulta sydän pysähtyy. Eeeeei, tämä on amerikkalaista toimintapaskaa, ja tässä jäätyminen juoksee perässä kuin hämähäkki- tai alienlauma. Siltä suojaudutaan kipittämällä karkuun niin pirusti ja iskemällä ovi jäätymisen edestä kiinni.

DAT pääsi myös listalle Ensimmäisistä elokuvista jotka <jotain>. Day After Tomorrow oli ensimmäinen elokuva, jossa uskottavuuden puute meni niin pitkälle, että jopa minua alkoi häiritä. Ja minä sentään olen kohtuullisen anteeksiantavainen elokuvankatsoja.

Kaiken kruunaa elokuvan loppu, jossa Roland Emmerich - kerrankin - saarnaa jostain muusta kuin ihanista amerikkalaisista arvoista. Tyypilliseen tyyliin lopussa perheet palaavat yhteen, koira pelastuu ja pahat poliitikot ymmärtävät, että oikeasti kasvihuoneilmiö ja napajäätiköiden sulaminen on aika paha juttu. Viimeiseksi kuvaksi ei ole onneksi valittu tähtilippua vaan maapallo, ikäänkuin alleviivaamaan sitä yksinkertaista tosiseikkaa, että ympäristöongelmia ei voi arvioida pelkästään kansallisten etujen puolustamisen näkökulmasta, vaan että niihin pitää puuttua globaalilla yhteistyöllä ja taloudellisia seuraamuksia pelkäämättä.

Tuskinpa George W. Bush ja kumppanit kuitenkaan noin hienovaraisia vinkkejä osaavat tulkita; taitaa Kioton sopimus jäädä ratifioimatta edelleenkin.

DVD-asteikolla tämä on "En huolisi edes ilmaiseksi". Vältä kuin ruttoa.

Tyttö tuollainen (Jersey Girl)

Clerks, Mallrats, Chasing Amy, Dogma, Jay and Silent Bob Strike Back. Nippu elokuvia, joista pinnallisesti jää mieleen roisi voimasanojen käyttö ja kaikkeahalveksuva asenne, mutta jotka syvemmältä katsoen ovat kuitenkin tutkielmia ihmisyydestä ja jokapäiväisistä ongelmista joihin jokainen joskus törmää.

Noh, lähes spektaakkelinomaisten viimeisten Jay ja Silent Bob -elokuviensa jälkeen Kevin Smith on palannut juurilleen, pienimuotoiseen ja ihmiskeskeiseen elokuvaan, jossa pääosissa ovat vahvat henkilöhahmot ja koruttoman konstailematon dialogi.

Joskus aikoinaanhan tätä elokuvaa meinattiin mainostaa Ben Affleckin ja J-Lon yhteisenä leffana. Sitten eräänkin fiaskon jälkeen levitysyhtiö totesi, että tuosta yhteistyöstä kannattaisi pitää ehkä hiukan pienempää ääntä. Lopputuloksena se, että Jersey Girl hipsi lähes huomaamatta elokuviin sekä Yhdysvalloissa että täällä.

Valitettavaa, sillä kyseessä on yksi vuoden ilahduttavimmista elokuvakokemuksista.

Leffa kertoo musiikkialalla toimivasta PR-hyypästä Oliver Trinkestä (Ben Affleck), joka tienaa sikana rahaa tekemällä unelmatyötään, asuu upeassa asunnossa Central Parkin laidalla, on naimisissa kauniin naisen kanssa ja on hyvää vauhtia tulossa isäksi. Elämä siis hymyilee joka suhteessa. Sitten kaikki lävähtääkin naamalle ja entisestä elämästä ei jää jäljelle muuta kuin rauniot ja tyttövauva.

Kevin Smith on ohjaaja, joka on kahdessa suhteessa alansa huippuja: dialogien kirjoittajana ja henkilöohjaajana. Ben Affleck, Jennifer Lopez ja Liv Tyler ovat kaikki näyttelijöitä, joiden kohdalla ensimmäisenä tulee mieleen kiiltokuvamainen olemus, mutta joiden näyttelijänlahjoista voi olla monta mieltä. Tässä elokuvassa kaikkien suoritus on tasaisen vahva, itse pidin erityisesti Affleckin tavasta tulkita elämänsä rippeitä keräävän miehen tuskaa, sekä Liv Tylerin puolihönöstä videovuokraamossa työskentelevästä opiskelijatytöstä.

Näyttelijöistä puhuttaessa on vielä pakko mainita Oliverin tytärtä Gertietä esittävä Raquel Castro sekä Oliverin isän roolissa nähtävä George Carlin. Yhdessä Affleckin kanssa he muodostavat kolmikon, joka loihtii kankaalle pitkästä aikaa lämpimimmän tunnelman, sellaisen hyvän mielen, joka saa sydämen läikkymään yli.

Kaikkein yllättävintä Jersey Girlissä onkin juuri se, että Kevin Smithin kaltainen rienaaja ja ärsyttäjä on päätynyt tekemään näin epäkyynisen elokuvan. Toisaalta Smith omistaa lopputeksteissä elokuvan edesmenneelle isälleen, joten on aivan ymmärrettävää, että esimerkiksi F-sanaa kuullaan tässä elokuvassa niin harvakseltaan, että elokuva ei tule pääsemään lähellekään esimerkiksi Dogman sijoitusta Capalertin listoilla.

Jos siis nautit ilkeilystä ja ahdistuksesta, tämä elokuva ei ole ehkä omiaan sinulle. Jos taas haluat viettää hyvänolontäytteisen parituntisen kuunnellen kevyesti etenevää jutustelua ja katsellen sujuvaa näyttelijäntyötä, kannattaa tämä käydä tarkastamassa.

Panic Room

David Fincher on jumala! Sevenin ja Fight Clubin jäljiltä olen siinä mielentilassa, että friikahdan täpöillä kun kuulen Fincherin tekevän jotain uutta, enkä nykyään oikein osaa sanoa, pidänkö David Fincheristä, koska hän tekee hyviä elokuvia vai pidänkö hänen elokuviaan hyvinä koska ne ovat David Fincherin tekemiä.

Mutta se teologiasta, puhutaanpa tästä elokuvasta.

Amerikkalaiset ovat vekkuleita eläimiä. Heidän kansallisurheiluaan on kaiken pelkääminen ja näihin pelonaiheisiin vastaaminen aseilla (vrt. Bowling for Columbine). Kun amerikkalainen alkaa olla niin vanha tai muuten vajavainen, että ase ei pysy käsissä tai rekyyli rikkoo luut, rakentaa amerikkalainen itselleen turvallisen pesän, panic roomin, jonne hän voi varastoida kaiken omaisuutensa ja itsensä, eikä kukaan pääse häntä siellä pelottamaan.

Jodie Foster esittää Panic Roomissa avioeroprosessin keskellä olevaa naista, Meg Altmania, jolla on teini-ikäinen diabeetikkotytär ja klaustrofobia. Rikkaan pikapuolin-ex-miehensä rahoilla Meg ostaa luksusasunnon New Yorkin West Endistä ja muuttaa tyttärensä kanssa tuohon vaatimattomaan neljänsadan neliön rivitalonpätkään.

Ensimmäisenä yönään uudessa kämpässä Meg saa kuitenkin kutsumattomia vieraita, joten edellisen omistajan (upporikas kääkkä) rakennuttamalle paniikkihuoneelle tulee käyttöä.

Fincher on mestari rakentamaan jännitettä elokuviinsa, minkä lisäksi hänellä on hiukea visuaalinen kyky. Tosin muutamat kamera-ajot tässä leffassa tuovat jopa häiritsevällä tavalla mieleen Fight Clubin, joten hiukan alkaa vannoutunutta fania huolestuttaa, josko Fincher on alkamassa toistaa itseään.

Mutta pikkuseikat sikseen. Panic Room on alusta loppuun asti otteessaan pitävä elokuva, jonka jokainen yksityiskohta palvelee kokonaisuutta, varsinkin kuvaus ja valaistus ovat jälleen kerran todistamassa Fincherin elokuvantekijän silmästä. Jodie Foster, Forest Whitaker ja Jared Leto tekevät rutiinisuoritukset, joista ei heikkoa kohtaa löydy.

Elokuvan ainoa puute on keskinkertainen käsikirjoitus, jonka takia leffa saattaa olla vähemmän uudelleenkatsomisia kestävä kuin vaikka juuri Fight Club. Toisaalta muutamat yksittäiset kohtaukset ovat niin tajuttoman tyylikkäitä (esim. kun Meg lähtee hakemaan matkapuhelinta makuuhuoneesta tai sinisenä palavat kaasuliekit katonrajassa), että jo pelkästään niiden takia voisi harkita DVD:n kaappaamista alelaarista kotiinvietäväksi.

Ei siis mitään klassikkoainesta, mutta tasaisen varma suoritus rautaiselta ammattilaisjoukolta. Jos tämä elokuva olisi auto, se olisi VW Passat.

Kuningas Arthur

Ihan paska leffa.

Ohjaaja Antoine Fuqua onnistui tekemään ihan katsottavan Training Dayn, mutta tällä kerralla jälki on kyllä melkoisen kökköä. Itse ihan yllätyin, miten paljon minua häiritsi, että tappeluissa ei roiskunut veri. Niin ne gladiaattorit ja braveheartit vaikuttavat.

Syy tuohon verettömyyteen on kuulemma se, että Fuqua halusi tehdä leffan ilman erikoisempia efektejä. Pahempi juttu on se, että Arthuria esittävä Clive Owen oli tehnyt saman valinnan näyttelemisessään. Clive, hei, ei jokin ilme tai äänenpainon vaihdos olisi sua tappanut!

Todella köyhä spektaakkeli, josta on vaikea löytää oikeastaan mitään hyvää. Tai, no, Arthurin miekka oli hieno. Siitä voi antaa yhden tähden verran paremman arvosanan.

Kiva viikonloppu, tuli katsottua parikin uutta elokuvaa, ja molemmat vieläpä ihan hyviä.

Kylä - The Village

Jos meitä hallitaan pelolla, me muutumme itse siksi, mitä eniten pelkäämme.

M. Night Shyamalan on yksi mielenkiintoisimpia Hollywoodissa nykypäivänä vaikuttavia tuottaja-käsikirjoittaja-ohjaajia. Sixth Sense oli mielenkiintoisesti kirjoitettu kauhu-draama, joka lanseerasi voimalla Shyamalanin tavaramerkiksi muodostuneen viime hetken koukun. Unbreakable oli aavistuksen verran läyhempi sarjakuvamainen tarina tavallisesta Bruce Willisin näköisestä miehestä, joka huomaa olevansa supersankari, mutta tällä rainalla M.N.S. selvisi kunniallisesti sophomore jinxistä (termi, jolle ei taida olla suomenkielistä vastinetta). The Signs todisti, että Shyamalan osaa myös ohjata, eikä pelkästään kirjoittaa poikkeuksellisen älykästä tarinaa: hieno kertomus uskonsa menettäneestä papista, joka joutuu kohtaamaan menneisyytensä haamut ja joka lopulta ymmärtää suuremman tarkoituksen tuskallisten tapahtumien taustalla. Elokuva oli kauniin tarinan lisäksi komeasti ohjattu.

The Village sijoittuu 1800-lukulaiseen kylään, jossa ihmiset puhuvat kuin Brontën sisarusten kirjoissa ja käyttäytyvät muuten kuin kevytversiot amisheista. Kylässä kaikki on rauhallista ja elämä helppoa, paitsi että kylää saartaa metsä, jossa asuu pelottavia punakaapuisia olentoja, joiden kanssa kylä on ollut epävakaassa rauhan tilassa jo pidemmän aikaa. Arvoituksellisesta syystä tilanne kuitenkin muuttuu, rajarauhaa rikotaan ja kyläläiset joutuvat kohtaamaan omat demoninsa ja pohtimaan koko kylän tulevaisuutta.

Shyamalanin Signsissa esiin päässyt visuaalinen kyvykkyys ottaa taas pikku askeleen eteenpäin, Kylä on täynnä kauniita kuvia. Kyseessä ei ole niinkään kauniiden kuvien tykitys Tim Burtonin (Batman, Big Fish) tai Terry Gilliamin (Paroni Münchausen, Brazil) tyyliin, vaan pikemminkin rauhallista miljöökuvausta ja hallittua kameratyöskentelyä.

Mutta tämä leffa ei ole pelkkää kaunista kuvaa, vielä suurempi arvo on Shyamalanin tarinankertojan taidolla. Elokuva lähtee liikkeelle verkkaisesti, suorastaan herkutellen wanhahtavalla kielellä ja kylän idyllisen elämän kuvauksella. Pala palalta tiputellaan eteen mysteeriä toisensa jälkeen ja aletaan paljastaa, kuinka kaikki ei olekaan niin auvoista onnea kuin mitä kyläläisten kulisseista voisi päätellä. Vaikka vauhti ei varsinaisesti kiihdykään missään vaiheessa, alkavat kysymykset saada vastauksia ja lopulta päästään perimmäisten salaisuuksien äärille.

Elokuvan nähtyäni luin uudelleen Empiren arvostelun, ja yhdyn kyllä täysin yhteenvetoon: mitä enemmän elokuvaa pohtii, sitä enemmän siitä pitää. Välittömästi salista poistuessani arvelin tämän olevan vain lähes yhtä hyvän kuin The Signs, mutta nyt pari päivää asiaa harkittuani pitäisin tätä Shyamalanin parhaana elokuvana. Jään kuola valuen odottamaan seuraavaa.

Sitten se toinen elokuva:

Mean Girls

Teinikomedia on vaikea laji, ei siksi, että sitä olisi vaikea tehdä, vaan siksi, että on vaikea perustella studiopomoille, että elokuva saa olla myös hiukan älykäs. Mark Waters on onneksi valinnut aidanylitykseen matalinta korkeamman kohdan ja tehnyt mukavan pikku elokuvan, joka ei ehkä räjäytä naurupankkia, mutta ei myöskään sorru aliarvioimaan katsojaa.

Mean Girls kertoo Afrikassa lapsuutensa viettäneestä Cady Heronista, joka muuttaa Yhdysvaltoihin ja joutuu ensimmäistä kertaa elämässään kouluun. Afrikan savannit eivät kuitenkaan ole valmistaneet Cadya amerikkalaisen lukion vaaroihin, joten ongelmia on varmasti tiedossa. Onnekseen Cady löytää jo toisena koulupäivänään ystäviä, koulun hylkiöt Janisin ja Damianin, jotka opettavat Cadylle lukioelämän tärkeimmät sosiaaliset säännöt: lähinnä sen, kenen kanssa hengailemalla saa annettua itsestään minkäkinlaisen kuvan.

Ylimpänä kastina koulussa hääräävät muoviset kiiltokuvatytöt, "Plastics", jotka ovat kauniita, rikkaita ja näiden ylivertaisten avujensa vuoksi roolimalleja joita kaikkien kuuluu ihailla. Ylimmäisenä kuningattarena häärii barbimainen Regina, jonka tapa hallita ja käyttää ihmisiä hyväkseen lähentelee psykopaattisuutta. Regina huomaa Cadyn ja kutsuu hänet mukaan hallitsevaan eliittiin. Cadyn mielestä tämä on hyvä vitsi, ja hän lyöttäytyykin joukkoon lähinnä vain voidakseen nauraa Reginalle ja kumppaneille näiden selkien takana.

Mutta liittyminen suosittujen joukkoon tekee Cadysta suositun, ja pian Cady huomaakin olevansa muovityttö muiden joukossa. Kaikesta itsensä vakuuttelusta huolimatta Cady huomaa suosion varjopuolen: se on kuin huumetta, jota saadakseen ihminen on valmis myymään palasia sielustaan.

Elokuva rullaa tuttua rataa kliseisten juonikuvioiden läpi ennalta-arvattavaan loppuun, mutta seassa on riittävästi tuoreita aineksia, jotta tästäkin leffasta jaksaa nauttia lopputeksteihin saakka. Erityisen ilahduttavaa on katsoa Lindsey Lohania Cadyna. Lohan ei ole samanlainen synteettinen kauneuskuningatar kuin muut muovitytöt, pikemminkin hyvin maanläheisenoloinen nätti naapurintyttö, jonka vajoamista pimeälle puolelle seuraa sympatisoiden ja kauhistellen.

Tavallaan Mean Girls tuo mieleen Cluelessin, joka oli toisenlainen katsaus amerikkalaiseen lukiomaailmaan ja sen sosiaaliseen viidakkoon. Cluelessin tapaan myös Mean Girls on hyvintehtyä high school -komediaa, joka ei saa katsojaa kiemurtelemaan epäuskoisesta tuskasta.

Mukavaa sunnuntai-iltapäivän ajanvietettä siis, ei elämää suurempi elokuva, mutta eihän kaikkien tarvitsekaan olla.